Omia kykyjä/taitoja sekä työkokeilu

Kuntoutustutkimus toi mukanaan minulle paljon itkua, pahaa mieltä ja ihmettelyä. Luvattiin paljon, mutta totuus oli se että paljon asioita oli itse selvitettävä. Tein hakemuksia, jotka tuli hylkynä takaisin, enkä lähtenyt edes valittamaan koska hyödytöntähän se olisi ollut. Enkä edes eläkkeelle halua, vaan halua tehdä jotain. Haluaisin tehdä jotain työtä, jota pystyn tekemään ilman että illat olen niin kipeä ettei mikään onnistu. Olisi ihana tulla kotiin ja virtaa vielä löytyy perheelle ja kodille.

Kuntoutustutkimuksen kautta ovi työkokeiluun aukeni. Nykyään kuulemma lupaus työkokeilusta tulee jokaiselle automaattisesti, mutta päästäkseen  työkokeiluun tarvittiin asiantuntijan arvioita minun motivaatiosta ja mahdollisuuksista. Hmm, tämä ihmetyttää hieman: Minun kuntoani arvioitiin, selviänkö terveydellisesti kokeilusta. mutta aiemmin samainen laitos oli evännyt määräaikaisen työkyvyttömyyseläke hakemukseni sillä perusteella, että työkykyä on vielä jäljellä. Minkä vuoksi sitä sitten arvioitiin, jos he olivat jo sen aiemmin arvioineet? Omituista. Toinen kysymys oli, olenko tarpeeksi sitoutunut  ja motivoitunut työkokeiluun ja jopa mahdolliseen uudelleenkoulutukseen. Ennen työkokeilua oli useita käyntejä työeläkelaitokseni hyväksymällä palveluntajoalla, jossa kartoitettiin osaamistani ja mielenkiinnon kohteitani sekä näitä realistisia mahdollisuuksia jatkossa. Tämä oli hauskaa, mutta myös vaikeaa. Pää oli sekaisin ajattelusta ja pohtimisesta. Kaikista surkeinta oli se, että ne alat mitkä minua oikeasti kiinnostaisivat joutuivat hylkyyn työn rasittavuuden vuoksi. Pakko ajatella realistisesti, mitä pystyy tekemään koko päivän, ja kovin fyysiset alat täytyy unohtaa. Olen aina ollut enemmän tekijä tyyppi kuin pohdiskelija ja ajattelija. Huono puoleni onkin se, että innoissani ryhdyn puuhaan, miettimättä sen kummemmin miten koko asia onnistuu. Toisaalta sisua löytyy kuin pienestä kylästä, tapanani ei ole antaa ihan pienestä periksi. Osaan olla suora suustani, mutta myös herkkävaistoinen ja oikeudenmukainen.  Oikeudenmukaisuus onkin yksi ristiriitaisimmista luonteenpiirteistäni ja aiheuttaa harmaita hiuksia minulle. Oikeudentajuni on vahva ja koen pahaa oloa nähdessäni vääryyttä. Haluaisin oikaista vääryydet ja puuttua niihin aina, mutta tämä maailma on mikä on. Mahdotonta, koska vääryyttä löytyy joka paikasta, esim. kelassa kaksi samantapaista asiaa voi saada ihan erityyliset päätökset tai päiväkodeissa/sairaaloissa/vanhainkodeissa on työntekijöitä joilta puuttuu inhimillisyys. Mutta se siitä minun pinttyneestä oikeudentajustani ja empaattisuudestani. 

Pää noissa tutkimuksissa meinaa sekaisin mennä, mutta minut todettiin ihan täyspäiseksi ja hyväksyttiin työkokeilu. Seuraava työ olikin löytää mielinen työkokeilupaikka ja minun kohdallani se onnistuikin kovin kivuttomasti. Skeptisenä ihmisenä kylläkin totean, että totta kai ilmainen työvoima kelpaa melkeinpä minne vain. Tämä ärsyttää ja melko paljon! Siis minä (ja moni muukin) menemme tekemään ilmaista työtä pienellä rahalla, johon saa matkakustannuksia jos yhden suuntainen työkokeilu matka on yli 10 km päivässä. En ymmärrä tätäkään jos matkani on 9 km, niin oletetaanko minun kävelevän tai pyöräilevän tuon matkan vajaakuntoisena.  Yritän ajatella että tämä on minulle mahdollisuus päästä uuteen ammattiin ja työelämään kiinni. Todellisuudessa ei se aivan niin taida mennä. Kun ilmainen työvoima aika on ohi ja oikeasti pitäisi töitä saada, niin ei niitä enää niin vain olekaan. No tätäkin jään mielenkiinnolla odottelemaan, miten minun käy.

Aloitin oman työkokeiluni ja olen kuin ankka ihan pihalla kaikesta. Työpaikka sinänsä on kiva ja ihmiset todella mukavia, mutta. Iso mutta, kukaan ei ota minusta vastuuta ja olen kun hylkiö jota kukaan ei halua vaivoikseen. Tekisin melkeinpä mitä vaan, että aika kuluisi eikä päivä tulisi niin pitkäksi. Toinen iso mutta on, että päivän päätyttyä olen niin kipeä, niin kipeä että itkeä tekee mieli. Jalka kramppaa ja pohkeissa asti on kipu. Fysioterapeutin ohjeiden mukaan minun pitäisi käydä makaamaan selälleni aina kun kipu alkaa yltyä. Ajatus oikein hyvä, toteutus vain hieman ontuu tai keinot toteuttaa sitä. Nyt on jotenkin niin tyhjä/tyhmä olo. Periksi en anna vielä, katson miten menee, mutta ei tässä näin ainakaan järkeä ole.

Elämää helv....n esikartanossa

Hiljaiseloa on vietetty viimeiset kaksi kuukautta ja otsikko jo kertookin sen miksi. Tätä elämä on tällä hetkellä, on hyviä aikoja ja sitten taas näitä huonoja aikoja. Useimmiten huono aika sattuu minulla joulun tienoille. Vai onko se lainkaan sattumaa? Luultavasti ei. Joulu ihmisenä hösötän sekä tuunaan kaiken laista ja kroppa sen sitten kertoo onko tehty liikaa vai ei. Eli olo on ollut kuin helv....n esikartanossa, mielessä on käynyt että nyt on taas edessä pitkä sairaalareissu sekä mahdollinen uusi leikkaus. Kivut ovat olleen sillä tasolla, että ne on juuri ja juuri kestänyt, mutta yksikin hipaisu ylöspäin niin ne olisivat olleet jo sietämättömät. Tuskastuttavaa tässä tilanteessa on ollut se, ettei taas mikään ole auttanut. Olen yrittänyt levätä, ei apua. Liika makaaminen saa kivut yltymään. Olen yrittänyt liikkua, ei auta koska liika liikuntaa taas ärsyttää ja kivut yltyvät.

Yksi isoin syy etten ole kirjoitellut on se, että istuminen on ollut melkeinpä mahdotonta, enkä omaa kuin perinteisen pöytäkoneen. Istuessa jalat katoavat välillä ja kivut säteilevät molempiin jalkoihin. Pää ja koko vartalo alkaa olemaan taas niin väsynyt tähän kipuiluun. Ei huvita oikeastaan mikään silloin kun sattuu ja unohtelen asioita aivan luvattoman paljon.

Tein uuden vuoden lupauksen itselleni, lupaan pitää selästäni parempaa huolta. Lupaan olla armollisempi itselleni ja kuunnella miltä tuntuu. Niinpä uuden vuoden kunniaksi olen ottanut löysemmin ja olo on jo hitusen parempi. Lenkkien pituus on taas tipahtanut 2 km ja se tuntuu olevan maksimi pituus tällä hetkellä. Sitä pidemmillä kävelylenkeillä kipu alkaa tuntua ensin vasemmalla puolella lantiossa ja lonkassa, siitä valuen alas päin ihan pohkeeseen saakka. Kipu on kun mato, joka luikertelee takaa eteen ja uudelleen taakse jalkaani pitkin. Olen myös antanut itselleni luvan olla vain ja maata aina kun vähänkin siltä tuntuu. Ja juuri niinhän pitäisikin tehdä, mutta tälle "itse koiran kakka mättähällä" luonteelle se on niin vaikeaa. Aina on tottunut tekemään ja pienestä pitäen oppinut pärjäämään omilla teoillaan, joten olo on todella laiska vain maatessa.

Mikä siinä onkin että ne päivittäiset pienet jumppaliikkeet ja niiden tekeminen pakkaa unohtua? Tiedän että ne ovat tärkeitä minun selälleni, mutta niitä on niin helppo siirtää. Teen sitten vähän myöhemmin, illalla huomaat että et niitä ole tehnyt ja sitten olet jo niin väsynyt että ne jäävät. Aina on mukamas paljon tärkeämpää tai kiireellisempää tekemistä. Tässäkin asiassa lupaan ottaa itseäni niskasta kiinni, koska ilman syvien vatsalihasten harjoittamista en ikinä pääse tästä suosta pois.