KIPUKROONIKKO
En suunnitellut elämääni näin,
ei haaveisiini kuulunut kipu,
mutta se hiipi
vastalauseista huolimatta elämääni.
Takertui tiukasti kiinni
ja päästä ei pihdeistään irti.
Se kulkee kuin uskollinen koira vierelläni,
päivästä päivään, viikosta toiseen
kuukaudesta kuukauteen, vuodesta toiseen.
Ei jäänyt hermojuuripuudutukseen,
ei leikkaussalin pöydälle,
eikä se tottele lääkkeitäkään.
Kipu ei kysy koska voi tulla kylään,
se vain vyöryy mustana kuin tumma vesi päälle,
pelottaen ja ahdistaen.
Yksinäiset pitkät yön tunnit, kun kipu puristaa
minusta viimeisetkin inhimillisyyden rippeet irti.
Kipu juoksee lantiosta nilkkoin.
Se polttaa selässäni, riehuu jaloissa ja repii minua palasiksi.
En jaksa laittaa enää vastaan,
olen väsynyt tähän taisteluun.
Se tunkeutuu minun koko elämääni,
vaikuttaen kaikkeen, avioliittoon, perheeseen,
ihmissuhteisiin, itsetuntoon ja psyykkeeseen.
Tämä on nyt elämääni
ja on yritettävä oppia elämään tämän kanssa,
ehkä opin, ehkä en,
mutta jatkuvaa tasapainottelua tämä on.
Sinä näkymätön kipu, minun isoin koetinkivi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti